Koen, että olen syntynyt koiralaatikkoon; kotonani on ollut koiria eri rotuisia, usein myös kodinvaihtajia tai katukoiria.
Ensimmäisen skotlanninhirvikoiran hankin opintolainalla Elisabeth Landonin Browallia-kennelistä vuonna 1982, nartun Browallia Taran. Isäni ei ollut tästä asiasta kovin ilahtunut, mutta myöhemmin hänelläkin on ollut skotteja.
Opiskelemaan lähdettyäni olin miettinyt, mikä olisi minulle sopivin rotu. Olin ihastunut venäjänvinttikoiriin, mutta jotenkin se asia jäi vielä mietintään. Olin kesätöissä Oulun kaupungin kesäsiirtolassa Säräisniemellä. Kun eräänä päivänä menin aamuvuoroon ja vaihdoin vaatteeni, sängystäni nousi suuri, harmaa, takkuinen koira ja viereisessä sängyssä nukkui koiran omistaja, työkaverini kumppani Maarit Mellenius, joka edelleen on hyvä ystäväni. Tuon harmaan Browallia Dysty Millerin tapaamisen jälkeen tiesin heti, että tässä on se minun rotu: lempeä, rumankaunis koira.
Olen kasvattanut seitsemän pentuetta. Ensimmäinen pentueeni syntyi 1985, viimeinen 2008. Pentuja on ollut yhteensä 30 kennelnimellä Kilbrandon. Alkuaikoina kävin myös jonkin verran näyttelyissä. Riitta Koskisen välityksellä kävin myös muutaman kerran Englannin skottikerhon näyttelyssä. Myöhemmin tutustuin myös Bearswood-, Hydsight- sekä legendaariseen Ardkinglas-kenneliin ja sen erittäin persoonalliseen omistajaan Anastasia Nobeliin. Tuossa vaiheessa olin jotenkin niin pitkällä, että ajattelin jopa ryhtyväni koiratuomariksi. Osallistuin Englannissa kurssille, jossa annettiin kirjallinen arvostelu jokaiselle koiralle. Suomessa oli myös jonkinmoinen esikatselu tuomarikurssille pääsemistä varten. Tämä tapahtui erään match shown yhteydessä. Muistan, kun eteeni tuotiin kääpiöpinserin pentu. Perhe halusi kuulla mielipiteeni pennusta sekä millainen se on. Perheellä ei ollut koskaan ollut huonoa koiraa, he halusivat tietää, onko se tarpeeksi hyvä heille. Siihen tyssäsi haaveeni tuomaroinnista. Ajattelen, että menestyminen ei ole koiran ainoa arvo.
Taran jälkeen minulla on ollut aina yksi tai useampi skotlanninhirvikoira. Taukoa tuli, kun Kerslake Evanna to Kilbrandon kuoli äkillisesti, eikä syytä saatu selville kaikista
hoitotoimenpiteistä huolimatta. Se oli kova isku minulle, kun menettää kaikin puolin hienon, suhteellisen nuoren koiran. Tuon jälkeen en pystynyt osallistumaan mihinkään skotteihin liittyviin asioihin tai tapahtumiin. Ehkä näin olisi jatkunutkin, elleivät Evannan kasvattaja Carina Engman ja Ann-Mari Stråhl olisi puuttuneet asiaan. Heidän mielestään minulla pitäisi whippettien lisäksi olla aina skotti. Niinpä tuossa lattialla loikoilee nyt Fritzens Dance the Night Away Saksasta. Rauhan omistan yhdessä Carinan ja Ann-Marin kanssa.
Skotti on tietenkin maailman hienoin koira. Kunnioitan kasvattajia, jotka ovat vaalineet rodun terveyttä ja monipuolisuutta. Sama koira voi olla omillaan sekä kilparadalla, maastossa että näyttelykehässä. Lisäksi hieman erityyppiset koirat voivat olla hyviä skotlanninhirvikoiria.
Kiitän kerhoa kutsusta arvostella viimeisessä epävirallisessa näyttelyssä. Toivon tapaavani paljon sekä vanhoja että uusia harrastajia ja tietenkin suuren määrän koiria. Uskon, että päivästä tulee hieno ja muistorikas meille kaikille.
Kari Valkeapää
”
